Siirry sisältöön

Galaktinen kaksinkamppailu luentosali XII:ssa

© Jari Käkelä

Spefi-aiheisia väitöskirjoja on tällä hetkellä tekeillä kiitettävä määrä tämän maan yliopistoissa. Toisin oli siinä kaukaisessa galaksissa kauan sitten kun itse aloittelin tutkimustani, jolloin tieteisfiktioon keskittyvä väitöskirjantekijä oli vielä suhteellisen harvinainen näky tutkimusseminaareissa. Viime vuosina Suomen spefitutkijayhteisö ja -yhteistyö on kuitenkin vallannut alaa ilahduttavaa tahtia. Ehkä jotenkin tähän liittyen Merja Polvinen, toinen väitöskirjaohjaajistani, nakitti minut kertomaan tunnelmia väitöstä edeltävistä päivistä ja itse väitöstilaisuudesta.

Itse väitöskirjan voi halutessaan lukea täältä: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/166004, mutta ei nyt puhuta siitä. Vaikka pitkällistä työskentelyä seuranneen loppupuristuksen jälkeen suunnitteli olevansa rauhallisesti liikkeellä, osallistui yliopiston ”valmistaudu väitökseen” -infoihin ja kuvitteli välttävänsä legendaarisen loppupaniikin, iski lopulta kuitenkin juuri sellainen kiire, josta kaikki aina varoittavat. Kun väitöskirja siirtyy omista käsistä arviokoneiston jauhettavaksi, siirrytään myös aikataulujen suhteen limbovaiheeseen, jossa usein päädytään odottamaan kunnes tulee kiire.

Lopulta päädyin varsin lyhyen ajan sisällä varailemaan väitössalin, väitöskahvien (yllättävän hinnakkaan) tarjoilun, karonkkaravintolan, jälkikaronkkapaikan, jälkikaronkkapaikan tarjoilut, ostamaan puvun, kirjoittamaan lektiot, tiedotteet ja ilmoitukset, tekemään väitöskirjan taiton, sumplimaan painon speksit kasaan ja viime tingassa kansikuvan suhteen iskeneen kunnianhimon vuoksi lukemaan öitä myöten public domain -kuvien muokkausoikeuksista kansikuvan photoshoppausta varten. Kaikkeen tähän pätee luonnollisesti sama neuvo: ei kannat(t)a(isi) jättää viime tinkaan.

© Merja Polvinen

Oli kaikessa kiireessä hyvätkin puolensa. Itse tilaisuutta ei juuri ehtinyt jännittää väitöstä edeltäneen parin viikon aikana, ja pian oltiinkin jo väitöspäivän aatossa, istumassa Lontoon yliopiston Royal Holloway -collegesta vastaväittäjäksi saadun professori-scifikirjailija-monialaneron, professori Adam Robertsin vierailuluennolla. Robertsin puhuttua uusimmasta teoksestaan, Kantin metafysiikan pohjalta ekstrapoloivasta The Thing Itself -romaanista (vahva suositus!), suuntasimme toisen ohjaajani johdolla illalliselle. Illallisen tavoitteena on tutustuttaa väitöspäivän osapuolet alustavasti toisiinsa ja näin lievittää myös itse väitöskeskustelun alkujäykkyyttä. Esiliinana toimiva ohjaaja toki pitää huolen siitä, että itse väitöskirjasta ei vielä puhuta mitään.

Väitöspäivän syysaurinkoisena aamuna löysin itseni yliopiston päärakennuksen aulasta niin aikaisin, että sain odotella vahtimestaria avaamaan lämpiötä, jossa tapasimme kustoksen ja vastaväittäjän kanssa ennen kuin nousimme toisen kerroksen luentosali XII:een. Pari päivää aiemmin olin käynyt katsastamassa salin ja lukaisemassa lektioni tyhjälle salille, kuten eräs kollega kehotti tekemään. Tuttuun huoneeseen on helpompi astua myös tosipaikan tullen. Samalla oli tullut jo todettua, että Helsingin yliopiston perinteikkään väitössalin saarnastuolia muistuttava puhujanpönttö on hämmentävän kaksirivinen ja yllättävän kapea. Eipähän tarvinnut enää väitösaamuna sitäkään ihmetellä. Jonkinlaista odotuksen tuntua alkoi olla ilmassa kun kustos, pääohjaajani professori Bo Pettersson, ja professori Roberts astuivat lämpiöön. Kävimme lyhyesti läpi väitöksen muodollisen kaavan – missä järjestyksessä astumme sisään, kuka milloinkin lausuu minkäkin muodollisen fraasin ja niin edelleen. Olin kirjoittanut kaavaan kuuluvat pakolliset fraasit myös osaksi lektiomuistiinpanojani. Tämä on pieni yksityiskohta, mutta helpottaa itse väitöstilannetta kun ei tarvitse käyttää kapasiteettiaan koreografian muisteluun ja voi keskittyä täysillä itse aiheeseen. Professori Petterssonin esitelmöidessä Robertsille lämpiönä toimineen flyygelisalin seiniä koristavista yliopiston rehtoreista vilkaisin vielä muistiinpanoni läpi, ja sitten suuntasimmekin jo kohti luentosali XII:ta.

Kuten kaavaan kuuluu, astuin väitössaliin ensimmäisenä, perässäni seurasi kustos, ja viimeisenä vastaväittäjä. Kustos esitteli kaikki lyhyesti, yleisö sai luvan istua, ja itse aloitin lektion – joka on muuten luettavissa Fafnirin numerosta 4 / 2016 (http://journal.finfar.org/). Kun 20 minuutin lektio on pidetty, väittäjän kuuluu pyytää vastaväittäjän kriittisiä kommentteja, jolloin tämä esittää oman puheenvuoronsa, jossa kertoo väitöskirjan merkityksestä ja niin edelleen, mutta ei vielä ota suoraan kantaa sen tasoon. Roberts jatkoi edellisen päivän kirjaesitelmästään tutuksi tulleella luontevan jutustelevalla linjalla ja osoitti jälleen häkellyttävät puhujantaitonsa vetämällä koko analyyttisen mutta samalla hauskan puheenvuoronsa ilman mitään muistiinpanoja. Tämän jälkeen istuttiin alas ja itse keskusteluosio alkoi.

© Seppo Lehtonen

 

Kun ryhdyin vastaamaan Robertsin ensimmäiseen kysymykseen – jota en todellakaan muistanut enää edes heti väitöksen jälkeen, saati että muistaisin mitä siihen vastasin – oli pientä alkukankeutta ilmoilla. Nopeasti keskustelumme kuitenkin lähti rullaamaan, ja varsin pian unohdin, että jutteluamme seurasi luentosalillinen ihmisiä. Jälkeenpäin minulle kerrottiin, että keskustelu oli hyvinkin kiinnostava, mutta itsehän en tästä muista juuri mitään. Vaikka tunnelma olikin rento, meni kaikki huomio kuitenkin täysin siihen, että löysi sen kapean reitin, jota pitkin pujotella oma argumenttinsa vastaväittäjän galaktisen asteroidivyöhykkeen läpi. Missään vaiheessa ei silti tuntunut, että olisi tarvinnut etsiä asteroidissa majailevia avaruusmatoja, joiden sisuksiin piiloutua haastajan hyökkäyslaivueelta.

Roberts jaotteli kysymyksensä kolmeen pääkohtaan. Näistä haastavimmaksi, mutta kuulemma myös kiinnostavimmaksi keskusteluksi kehittyi viimeinen kysymys, joka koski Asimovin naishahmoja, tai niiden olemattomuutta. Tästä päästin Golden Age -tieteiskirjallisuuden seksismiin ja kaverikerhomentaliteettiin, jonka henkisiin puumajaleikkeihin tytöillä ei juuri ollut asiaa. Keskustelussa päädyttiin siihenkin, että tätä asennetta vauhditti pulp-lehdissä julkaistun scifin luonne, jonka John W. Campbell Jr. – Astounding Science-Fiction -lehden päätoimittaja ja Asimovin uran alkupuolen keskeinen mentorihahmo – itsekin esitti eräänlaisena salaseurana, jonka salaisen tiedon pariin ei kaikilla ollut pääsyä, varsinkaan jos sattui edustamaan muuta kuin valkoihoisten miesten oletuskohderyhmää.

Keskustelun päätteeksi Roberts piti muodollisemman loppulausuntonsa, jossa hän esitti väitöskirjaa hyväksyttäväksi. Tämän jälkeen oli yleisökysymysten vuoro, joista tosin ainoaksi jäi tiedekunnan edustajan Asimovia ja neuvostokommunismia koskenut kysymys, jonka asettelu pääsi hieman yllättämään. Vastaväittäjäkin innostui hakemaan tähän vastausta, ja lopulta taisimme kolmeen pekkaan pohtia, että mitä tarkalleen kysyttiinkään. Lopuksi professori Pettersson päätti tilaisuuden, ja kävelimme jonossa ulos kohti Unicafen kakkukahveja, jotka lopulta osoittautuivat hintansa arvoisiksi. Koko show väitössalin ovien sisäpuolella kesti reilut pari tuntia, mikä on melko tavallista.

Kahvituksen jälkeen koitti ensimmäinen pieni hengähdystauko ennen kuin tapasimme karonkkaravintolassa. Päädyin karonkan suhteen ratkaisuun, jossa virallisempi illallinen järjestettiin vain hyvin pienen piirin kesken: puolisoni lisäksi paikalla olivat molemmat ohjaajani sekä vastaväittäjä. Tällöin juttelukin oli helppoa ja puheenpitämiset ynnä muu asiaankuuluva hoidettiin varsin rennossa tunnelmassa. Karonkkaillallisesta voi toki halutessaan tehdä hyvinkin suurimittaisen ja muodollisen tilaisuuden.

© Minna Lehtonen

 

Tämän jälkeen vuorossa oli epämuodollisempi juhlistus, jonne oli karonkkaan osallistuneiden lisäksi kutsuttu  laajemmin sukua, ystäviä ja yliopistotuttuja. Vaikka jouduinkin lopulta tekemään ravintolan ja jatkopaikan varaukset kovin viime tingassa, varsinkin jatkopaikan kanssa oli onni myöten. Karonkkaravintolan läheltä löytyi eräässä kellarissa sijainnut pyöräkauppa, joka oli graffiteineen ja seinillä roikkuvine pyöränrunkoineen sopivan scifihenkinen ja hieman absurdi paikka – vaikka viittaukset olisivatkin ehkä sopineet paremmin 80-luvun Gibsonilaisen kyberpunkin polkupyörälähetteihin kuin Asimovin 40-luvun kliinistä scifikuvastoa henkiviin maisemiin.

Vielä yksi käytännön järjestelyihin saamani vinkki, jonka voisin toistaa: Jos haluaa järjestää suurimuotoisemman karonkan tai iltapippalot, kannattaa puhua joku kaveri tai tuttava tilaisuuden MC:ksi. Väitöspäivän aikana tuli todettua moneen kertaan, että mitään käytännön järjestelyjä ei olisi ehtinyt hoitaa itse. Ilta päättyi pyöräkaupan kotiteatterisysteemin kautta seinälle heijastettujen avaruusasemawebcamien kuvien alla jutteluun, improvisoituihin puheisiin, ja tanssiin Bowien Space Oddityn tahdissa. Kotona taisin olla lopulta joskus aamukuudelta.

Mitä tästä kaikesta sitten jäi käteen? Kaikkeen väitökseen liittyvään sopii toki se yleisohje, että painot, paikat ja pitopalvelut ynnä muut vastaavat on hyvä varata ajoissa – ja kannattaa varautua siihen, että kiire tulee kaikesta huolimatta. Toisaalta, kuten joku väitöstä edeltävänä päivänä muistutti: Vaikka tekisit pitkänkin akateemisen uran, sellaiset tilaisuudet ovat todella harvassa, joissa tutkimuksesi on vähintään kaksi tuntia nimen omaan sitä varten paikalle tulleen yleisön tarkan huomion kohteena. Eli loppujen lopuksi: muista myös nauttia.

- Jari Käkelä

Seuraavan Finfarin blogihaasteen saa tällä hetkellä Tampereen dystopiaprojektissa työskentelevä Juha Raipola. Nyt kun dystooppisesta vuodesta on siirrytty seuraavaan, Juha voisi kertoa meille pohdintojaan dystopiasta nimenomaan tutkimansa Leena Krohnin tuotannossa. Tarkka otsikko jääköön bloggaajan itsensä määriteltäväksi.