Siirry sisältöön

This Woman’s Work. Kapinallinen soundtrack televisiosarjassa The Handmaid’s Tale

Juha Raipola haastoi minut kirjoittamaan feministisistä dystopioista. Päätin kirjoittaa The Handmaid’s Tale -televisiosarjan (Hulu, 2017–2018) musiikista ja huomasin aiheen kimurantimmaksi kuin aavistinkaan. Sen vuoksi kirjoittaminen on kestänyt kauan. Kiinnostuin sarjan auditiivisista piirteistä ja musiikista, kun kirjoitin Aino-Kaisa Koistisen kanssa arviota (2018) televisiosarjan ensimmäisestä kaudesta. Aloin miettiä, millaisia merkityksiä musiikki saa feministisen dystopian lajikehyksessä.

Margaret Atwoodin dystopiaromaanin The Handmaid’s Tale (1985) kertojan ja päähenkilön Offredin voi tulkita passiiviseksi uhriksi, joka ei osallistunut mielenosoituksiin, kun naisten oikeuksia alettiin heikentää. Offredin voi toisaalta nähdä ovelana kapinallisena, jonka kapinan keinoja ovat muiden muassa kielenkäyttö ja ironia. Romaanissa Offred kertoo elämästään Gileadissa, jossa hänet on alistettu synnyttäjäksi komentaja Fredille ja tämän vaimolle. Joka kuukausi Offredin ovulaation aikaan Fred raiskaa jalkavaimonsa rituaalissa, jonka tarkoitus on hedelmöittäminen. Ihmisten hedelmällisyys on laskenut saasteiden ja radioaktiivisen säteilyn vuoksi, minkä vuoksi viimeiset hedelmälliset naiset on pakotettu äärimmäisiin synnytystalkoisiin. Kirjoittaminen ja lukeminen on kielletty sijaissynnyttäjiltä, mutta Offred löytää keinon kokemustensa välittämiseen. Hän äänittää päiväkirjoja c-kaseteille.

The Handmaid’s Tale on päiväkirjaromaani, jonka kertoja palaa takaumissa aikaan ennen vallankaappausta ja kristillis-fundamentaalisen Gileadin syntymistä. Merkkejä naisten aseman huonontumisesta on ollut jo kauan ennen vallankumousta: naisten vaikutusmahdollisuuksia on heikennetty vähitellen, kunnes ääriryhmä Sons of Jacob on kaapannut vallan ja perustanut totalitaarisen hallinnon. Naisilta on riistetty oikeus omiin ansioihin ja heidän omaisuutensa hallinta on siirretty holhoaville miehille. Syntyvyyden laskettua naisten tehtävää synnyttäjinä ja äiteinä on korostettu, ja feministinen liike on tukahdutettu. Rajansa sulkenut ja jatkuvaa sotaa käyvä Gilead on teloittanut kapinallisia, älymystöä ja vähemmistöjä.
Atwoodin romaani ja sen feministinen sanoma ovat olleet vilkkaan keskustelun kohteena maailmanpolitiikan muutosten ja dystopiafiktion kasvaneen suosion vuoksi. Keskustelua on vauhdittanut myös Bruce Millerin ja Hulun tuottama televisiosarja, jonka ensimmäinen kausi julkaistiin 2017 ja toinen kausi 2018. Offredin kertojanääni on televisiosarjassa toteutettu voice over -kerronnalla, mikä tuo sarjaan päiväkirjamaisen intiimin tunnelman.

Tässä tekstissä kiinnitän huomioni siihen, miten Offredin kapinaa ja ironista suhtautumista Giladin hallintoon kuvataan televisiosarjassa auditiivisin keinoin. Sarjan takaumissa kuvataan aikaa, joka tekniikan, muodin ja henkilöiden Tinder-keskustelujen perusteella muistuttaa 2010-lukua. Tätä tulkintaa tukee myös sarjan soundtrack, jossa 2000-luvun post-rock ja indie (Antony and the Johnsons 2005: ”Bird Gerhl”; Jay Reatard 2006: ”Waiting for Something”) yhdistyvät 1970-luvun punkiin (X-Ray Spex 1978: ”Oh Bondage, Up Yours!”) ja 1960-luvun soulklassikoihin (Aretha Franklin 1967: ”Respect”). Mukana on muiden muassa venäläisen feministisen yhtyeen Pussy Riotin ”Make America Great Again” (2016). Tällainen musiikki olisi todennäköisesti kiellettyä Gileadissa, minkä vuoksi suurin osa sarjassa kuulluista lauluista ei kuulu sarjan objektiiviseen tarinamaailmaan. Suuri osa televisiosarjan musiikista on naisten esittämää ja sanomaltaan feminististä tai muulla tavoin emansipatorista. Sarjassa kuultujen laulujen sanoitusten aiheita ovat vapautuminen määräyksistä tai parisuhteesta tahi kapinointi auktoriteetteja vastaan.

Televisiosarja-adaptaatiossa Offredin kapinallisuus ja toivo paremmasta tulevaisuudesta korostuvat enemmän kuin romaanissa. Offredin oikea nimi June lausutaan ääneen, ja Junen yhteyksiä maanalaiseen vastarintaliikkeeseen tuodaan esiin useassa jaksossa. Kapinan korostuminen johtuu osittain audiovisuaalisen kerronnan keinoista, jotka mahdollistavat vaimennetun naisen tunteiden ilmaisemisen näyttelijän eleiden ja ilmeiden sekä äänimaiseman avulla. Atwoodin teoksessa Offred on ainoa kertoja lukuun ottamatta teoksen lopun kuvausta tulevaisuuden konferenssista, jossa akateemikot analysoivat Offredin tarinaa. Televisiosarjassakin Offred/June asettelee sanansa tarkoin, jotta ei herättäisi epäilyksiä. Katsoja voi kuitenkin tulkita hänen ilmeistään Gileadin järjestelmään kohdistuvaa inhoa.

Sarjan ensimmäisen kauden ensimmäisen jakson lopussa June kuvataan vankina komentaja Waterfordin talossa, jossa hänen liikkumistaan valvotaan. Hän kertoo ajatuspuheessaan oikean nimensä: ”My name is June”. Nimen mainitsemisen jälkeen lopputekstien aikana soi Lesley Goren esittämä ”You Don’t Own me” (1964), feministisen populaarimusiikin klassikko, jonka Will Stos (2012, 124) yhdistää naisen itsenäisyyttä korostavaan 1960-luvun naisyhtyemusiikkiin. Laulun puhuja ei suostu alistumaan omistettavaksi, näyttelyesineeksi eikä käskytettäväksi. Tämän musiikin tulkitsen kerronnallisesti merkittäväksi valinnaksi, koska se vihjaa Junen lopulta vapautuvan Gileadin ikeestä.

Sarjan tarinamaailmassa soiva musiikki saa erilaisia merkityksiä kuin lopputekstien aikana soiva kapinallinen tai feministinen musiikki. June vääntää huoneessaan soittorasian kampea ja kuuntelee Pjotr Tšaikovskin Joutsenlampi-baletin (1875–6) melodian yhä uudelleen. Soittorasian pieni ballerina pyörii musiikin tahdissa, mutta jää rasiansa vangiksi, kun sen kansi suljetaan. Joutsenlammen Odette-neito on loihdittu joutsenen hahmoon, josta vain rakkaus voi hänet vapauttaa. Yhtä rajoittavaan rooliin on vangittu sijaissynnyttäjäksi pakotettu June. (Koistinen & Samola 2018, 350.) Joutsenlampi-viittausta kehitetään edelleen toisen kauden loppupuolella, kun Kanadaan paennut entinen orjatar Moira kertoo entisestä puolisostaan Odetesta. Soittorasiamotiiviin palataan toisen kauden kahdeksannessa jaksossa, kun June on pakomatkojensa jälkeen palautettu huoneeseensa, jonka vuoteelle on tuotu aiemmin takavarikoitu Joutsenlampi-soittorasia. Jos Joutsenlampi-melodian tulkitsee ennakoinniksi, se vihjaa erilaisesta lopusta kuin feministinen ”You Don’t Own Me”. Baletin lopussa Odette ja prinssi löytävät jälleen toisensa mutta joutuvat syöksymään yhteiseen kuolemaan.

Sarjassa kuvattu tapahtuma voi olla monin tavoin ristiriidassa sen aikana soivan musiikin kanssa. Toinen kausi alkaa piinaavan pitkällä kohtauksella, jossa kapinoivat orjattaret on tuotu stadionille valeteloitukseen. Kunkin naisen kaulaan pujotetaan hirttosilmukka, myös raskaana olevan Junen. Hirttäjäiskohtauksen aikana katsoja kuulee Kate Bushin The Sensual World -albumin (1989) laulun ”This Woman’s Work”, joka on tehty elokuvaan She’s Having a Baby (1988). Elokuvassa laulu kuvaa nuoren isän tunteita, kun tämän puoliso on synnyttämässä parin lasta eikä synnytys etene toivotulla tavalla. ”Pray God you can cope. / I stand outside this woman's work, / This woman's world. // Oh, it's hard on the man, / Now his part is over. / Now starts the craft of the father.” The Handmaid’s Tale -sarjassa tämä musiikkivalinta ei kuvaa isän vaan odottavan äidin, Offredin tunteita. Laulun säkeet “I know you have a little life in you yet / I know you have a lot of strength left” kertovat elokuvan kontekstissa naisen voimasta synnyttää lapsi maailmaan. The Handmaid’s Tale -sarjassa ne kuvaavat Junen voimaa vastustaa järjestelmää, joka on pakottanut hänet sijaissynnyttäjäksi. Musiikkivalinnan ironisuus on monitasoista. Laulun alussa puhuja kääntyy Jumalan puoleen, jotta toinen pelastuisi. Miksi June rukoilisi Jumalaa yhteiskunnassa, joka perustelee väkivaltaisen totalitarisminsa fundamentalistisella kristinuskon tulkinnalla? June on orjattarena joutunut hokemaan Gileadin fraaseja ”Praise be”, “May the Lord Open”, “Blessed be His Fruit”, eikä Jumala ole häntä auttanut.

Vasta tilanteessa, jossa naiset pystyvät toimimaan miehisen määräysvallan ulkopuolella, sarjan naishenkilöhahmot voivat valita kuuntelemansa musiikin. Toisen kauden kahdeksannen jakson alussa June ja komentajan vaimo Serena Waterford laittavat levysoittimeen soimaan Motown-yhtiön musiikkia. He kuuntelevat The Commodoresin kappaletta ”Easy” (1977) tehdessään naisilta kiellettyjä töitä: kirjoittaessaan ja editoidessaan määräyksiä, kun talon isäntä on sairaalassa. Kappaleen sanoitus kertoo henkilöstä, joka kokee vapautuvansa erotessaan kumppanistaan ja olevansa vihdoin vapaa suhteen kahleista: ”I wanna be free to know / the things I do are right / I wanna be free / just me”. Serena ja June nauttivat päästessään toteuttamaan heiltä kiellettyjä ammatillisia kunnianhimoja. He työskentelevät ensimmäistä kertaa yhdessä.

Sarjan toisessa kaudessa naisten välinen solidaarisuus korostuu enemmän kuin ensimmäisessä. Kaikkia jaksoja en ole vielä päässyt katsomaan, mutta vähitellen eri ryhmiin jaotellut naiset näyttäisivät liittyvän yhteen ja nakertavan patriarkaalisen järjestelmän perustuksia. Kenties June voi toisen kauden lopussa julistaa Lesley Goren tavoin: ”I’m free and I love to be free / to live my life the way I want / To say and do whatever I please.”

Haastan seuraaviksi kirjoittajiksi Tampereen yliopiston kirjallisuustieteilijät Helena Haaviston ja Mikko Mäntyniemen. Haavisto on tutkinut pro gradu -tutkielmassaan Harry Potter -fanifiktion kytkeytymistä romanssin, goottilaisen romaanin feministisen pornon lajeihin ja on nyt aloittamassa väitöskirjatutkimustaan. Mäntyniemi tutkii väitöskirjassaan apokalyptisiä kertomuksia.

Hanna Samola, Tampereen yliopisto

Lähteet
Koistinen, Aino-Kaisa ja Hanna Samola 2018: The Handmaid’s Tale. Science Fiction Film and Television 11.2 (2018). Liverpool: Liverpool University Press.
Stos, Will 2012: "Bouffants, Beehives, and Breaking Gender Norms: Rethinking 'Girl Group' Music of the 1950s and 1960s". Journal of Popular Music Studies. 24 (2): 117–154.