Siirry sisältöön

Ymmärryksen rajat – eli mitä Leena Krohnin tuotanto on minulle opettanut

Jari Käkelä haastoi minut kirjoittamaan blogiin dystopioista Leena Krohnin tuotannossa, mutta epämiellyttävien tulevaisuudenkuvien sijasta ajatukseni päätyivät kohti omaa menneisyyttäni Krohnin teosten parissa. Tutkijan näkökulmasta kirjojen kohtaamiseen voi liittyä miellyttävien lukukokemusten ohella paikoin painajaismaisiakin tulkinnallisia umpikujia, joten oman tutkijahistorian kertaaminen sisältää myös sopivan määrän haasteen mukaisia dystooppisia elementtejä.

Alkuvuodesta 70 vuotta täyttänyt Krohn on ollut vuosikymmenien ajan eräänlainen kirjallinen kummajainen kotimaisen kaunokirjallisuuden kentällä. Vaikka Krohn on säännönmukaisesti kieltänyt kirjoittavansa tieteiskirjallisuutta tai fantasiaa, ovat hänen teoksensa aina olleet täynnä spekulatiivisia elementtejä. Realismin perinteen värittämässä suomalaisessa kirjallisuustraditiossa Krohn onkin ollut virkistävä poikkeus – arvostettu, palkittu ja laajalti käännetty kirjailija, joka on kirjoittanut vaihtoehtoisten todellisuuksien kautta omastamme jo silloin, kun se on ollut kaikkea muuta kuin muodikasta.

Omaan elämääni Krohnin tuotanto hiipi jossain vaiheessa myöhäisteini-ikää. Kirjallinen makuni oli tuohon aikaan ehtinyt jo ohittaa eeppisen fantasiaan keskittyneen vaiheen ja oli etenemässä satunnaisten tieteiskirjallisuuden klassikoiden (Clarke, Dick, Huxley, yms.) ja kauhun kautta kohti vakavaa kirjallisuutta. Tuolloin käsiini sattui puolivahingossa myös joitakin Krohnin teoksia. En muista tarkkaa järjestystä, jolla olen teoksiin tutustunut, mutta muistan – lähinnä kirjojen kansikuviin liittyvien visuaalisten muistikuvien perusteella – että olen lukenut tuolloin ainakin teokset Matemaattisia olioita tai jaettuja unia (1992) sekä Pereat mundus, romaani eräänlainen (1998). Jälkimmäisestä tuli myöhemmin niin graduni kuin väitöskirjanikin pääasiallinen tutkimuskohde.

Krohnin teokset ovat opettaneet minulle, että muistikuvat ovat usein petollisia, mutta kykenen edelleen palauttamaan mieleeni ainakin jonkinlaisen kokemuksen varhaisista kohtaamisistani teosten kanssa. Kirjat olivat nopealukuisia, ja oletan lukeneeni ne yhdeltä istumalta, kuten olen tehnyt myöhemminkin useimpien Krohnin kirjojen kanssa. Muistan kuitenkin, että jokin kertomuksissa oli sellaista, että niihin oli palattava yhä uudelleen. Niissä oli jotain mitä en ymmärtänyt, jotain mistä en saanut otetta. Teosten lyhyet, episodimaiset luvut olivat itsessään täydellisiä, mutta vaikuttivat silti päättyvän kesken: tapahtumat eivät saaneet selityksiä, eikä teosten maailmoista voinut saada selkeää kuvaa.

Ehkä juuri tämä selittämättömyys ja avoimuus oli syynä siihen, että päädyin kirjallisuuden opintojeni edetessä valitsemaan Pereat munduksen proseminaarityöni kohdeteokseksi. Teos vaikutti myös potentiaaliselta kohteelta, johon voisin soveltaa Suomessa vielä tuolloin paljolti tuntematonta posthumanistista tutkimusnäkökulmaa. Proseminaarityön jälkeen päädyin, syystä tai toisesta, valitsemaan saman aiheen ja teoksen myös graduni tutkimuskohteeksi. Kamppailin kuitenkin koko kandi- ja graduprosessien ajan epämiellyttävän tunteen kanssa: minulla oli tuntemus, etten edelleenkään tajunnut, mistä Pereat munduksessa oli oikeasti kyse. Teoksen novellimaiset luvut esittävät joukon tieteisfiktiivisiä, dystooppisia ja apokalyptisia kertomuksia, mutta tapa, jolla olin tottunut lähestymään näitä lajeja, ei tuntunut toimivan lainkaan näiden tarinoiden analyysiin. Kertomukset eivät rakentaneet omasta todellisuudestamme poikkeavia spekulatiivisia maailmoja, vaan tarjosivat lyhyitä, näkökulmaltaan rajoittuneita välähdyksiä erilaisiin päähenkilöiden kriisitilanteisiin uhkaavissa ympäristöissä.

Lopulta päädyin, muutaman onnekkaan sattuman kautta, tekemään väitöskirjaa Krohnista. Tarkoitukseni oli alun perin käsitellä koko Krohnin tuotantoa, mutta sopivan näkökulman puuttuessa ohjaajani antoi ohjeistuksen kohdemateriaalin rajaamiseen. Tämän jälkeen päädyinkin jälleen kerran keskittymään Pereat munduksen analyysiin. Vasta noin vuoden ajan väitöskirjaa väkerrettyäni aloin hahmottaa teoksesta kokonaisen uuden merkitystason, jonka erilaiset intertekstuaaliset viittaukset ja alluusiot kertomuksille tarjosivat. Yhtäkkiä käsissäni oli kirja, joka oli sama, mutta silti eri teos kuin se, jota olin alkujaan aikonut tutkia. Uusi taso ei vienyt pohjaa aiemmilta tulkinnoiltani, joissa olin pyrkinyt tarkastelemaan kirjaa tyypillisempien tieteiskirjallisten mallien mukaisesti, mutta pakotti kohtaamaan oman epävarmuuteni teoksen tulkinnan suhteen.

Kauhistuttavasta epävarmuudesta ja epätietoisuudesta, jota olin alusta saakka tuntenut Krohnin teosten analyysissa, tuli lopulta tärkein väitöskirjaani ohjaava periaate: sen sijaan, että olisin yrittänyt kiertää vaikeudet, joita kohtasin kertomusten analyysissa, päätin kirjoittaa ne auki. Huomasin siis yllättäen tutkivani, miten ja millä keinoin Pereat mundus tuottaa lukijalleen epäröintiä tulkintansa suhteen. Sen sijaan, että olisin kyennyt tarjoamaan teoksesta yhden onnistuneen tulkinnan, ajauduin kuvaamaan syitä, joiden vuoksi tällaista tulkintaa ei Pereat munduksesta tai muistakaan Krohnin teoksista voi löytää.

Voin epäilemättä sanoa, että Krohnin tuotanto on opettanut minulle ennen kaikkea rinnakkaisten totuuksien kohtaamista ja sietämistä. Se on työntänyt ajatteluni kohti ymmärryksen äärirajoja ja paljastanut monia maailmoja siellä, missä on aiemmin näyttänyt olevan vain yksi. Tämän taidon oppimisesta olen Krohnille ikuisesti kiitollinen.

Seuraavan Finfarin blogihaasteen heitän projektikollegalleni, yliopistonlehtori Hanna Samolalle Tampereen yliopistosta. Hannan tutkimuksellisiin kiinnostuksenkohteisiin kuuluvat muun muassa feministiset dystopiat, joten ehkäpä saamme lukea blogista jotain niihin liittyvää...

Teksti: Juha Raipola